Yhden aikakauden loppu

Tänään on tullut aika sulkea jälleen yksi ovi elämässäni ja jatkaa matkaa kohti uusia tuulia, uusia haasteita ja unelmia. Niin rakkaaksi ja tärkeäksi kun tämä blogi on itselleni tullutkin näiden kuluneiden vuosien aikana, on musta jo jonkin aikaa tuntunut, että tämä aikakausi on nyt tullut osaltani päätökseen. Yli kuusi vuotta on blogini kulkenut matkassani ja ollut tosi suuri osa elämääni. Vuosien varrella se on hioutunut osaksi identiteettiäni, minua. Se on kulkenut kanssani käsi kädessä koko nuoruuteni ja kulkenut matkassa läpi kivikkoisimpienkin polkujen. Tätä hommaa tehdessäni olen tutustunut niin moniin uskomattoman ihaniin ihmisiin, joista useita saan kutsua nykyään ystävikseni. Olen näiden vuosien varrella saanut hurjasti ihania kommentteja ja rakentavaa palautetta niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, käynyt lukuisia antoisia keskusteluja muiden bloggaajien ja lukijoiden kanssa, kehittynyt paremmaksi bloggaajaksi ja rakastunut päivä päivältä enemmän kirjoittamiseen.

Eikä se rakkaus kirjoittamista kohtaan ole mihinkään kadonnut. Se on itse asiassa viime vuosien aikana vain kasvattanut rooliaan elämässäni ja mulla onkin monia haaveita ja unelmia sillä saralla. Tämä päätökseni ei myöskään johdu siitä, etteikö blogin pitäminen olisi enään mukavaa tai että motivaatiota sitä kohtaan olisi tyystin kadonnut. Oikeastaan salaa jopa toivoisin, että voisin jatkaa tätä hommaa niin kuin aina ennenkin. Kaipaan sitä flow-tilaa, jonka usein saavutin, kun yömyöhään kirjoittelin syvimpiä pohdintojani teille tai kun sain uusia ideoita tuleviin teksteihin ja kuvausreissuihin. Kaipaan niitä keskusteluja kanssanne ja sitä iloa, mitä sain, kun luin teidän ihania kommenttejanne. 

Mutta samaan aikaan en voi kieltää itseltäni sitä tosiasiaa, etteikö jokin olisi muuttunut. Minä olen muuttunut. Niin pitkään kuljin blogini kanssa käsi kädessä samaan suuntaan, yhteisiä polkuja taivaltaen, kunnes tuli aika, kun nämä polut alkoivatkin risteytyä ja tunsin, miten lähdettiin joka hetki kulkemaan vähän kauemmaksi toisistamme, aina vähän enemmän eri teille. Koen, että jollakin tapaa kasvoin ajan kuluessa tästä hommasta erilleen. Enää tekstien julkaiseminen tai blogin kanssa puuhastelu ei tunnu samalla tavalla luontevalta kuin ennen. En koe, että se on enää sillä tavalla osa identiteettiäni ja minua, mitä se oli aikaisemmin. Hauskaa ja mukavaa tämä olisi ihan varmasti edelleen, mutta se sisäinen palo on sammunut ja ilman sitä tuntuu väärältä jatkaa. Oon alusta asti päättänyt tehdä tätä omien fiilisten ohjaamana, ja oon luvannut itselleni, että silloin en kirjoita, jos se ei tunnu hyvältä tai tuu sillä tavalla automaattisesti, ilman ajatusta siitä, että väkisin täytyy jotain saada aikaan. 

Meni paljon aikaa, ennen kuin halusin myöntää itselleni tämän muutoksen. Pitkään yritin vain sytyttää sen palon takaisin tätä hommaa kohtaan ja oikeasti hyvin useinkin ajattelin, miten pitäisi tulla taas kirjoittamaan uutta tekstiä ja alkaa muutenkin kirjoittelemaan aktiivisemmin blogiin. Tuntui niin tyhjältä ajatella elämää ilman blogia. Rehellisesti sanottuna tuntuu vähän vieläkin. En edes muista selkeästi sitä aikaa, milloin en oo vielä kirjoittanut blogia. Ajatus blogin poistamisesta tai edes piilottamisesta oli ja yhä on pelottava. Kenelle sitten jaan ajatuksiani ja kuviani? Alkaako mua heti kaduttamaan, kun olen tämän kaiken hävittänyt? Tuntuu helpommalta ripustautua vain vanhaan ja toivoa, että se sama tunne palaa vielä, kun tarpeeksi kovasti yrittää. Mutta tänään sain vihdoin tarpeeksi rohkeutta tulla toteuttamaan tämän jo niin kauan mielessä pyörineen päätöksen. Ymmärsin, että kun sydän ei oo täysillä tässä hommassa enää mukana, ei oo järkeä jatkaa tällä tavalla ihan puoliteholla ja vähän ehkä omasta paineesta. Se menis niin helposti suorittamiseksi ja viimeistään siinä vaiheessa kaikki ilo ja rentous katoaa koko hommasta. Onneksi ne muistot ei koskaan mun mielestä katoa ja jos joskus mieli taas halajaakin blogien maailmaan, on reitti takaisin tuttu. 

Vaikka blogin kirjoittaminen ei ookkaan enää hetkeen tuntunut samalta kuin ennen ja vaikka se mun kohdalla onkin muuttanut muotoaan tässä vuosien varrella paljon, ei mua kaduta tippaakaan, että silloin nuorena tyttösenä päätin tämän blogin perustaa. Se päätös mahdollisti mulle hurjan hienon matkan, joka sisälsi lukuisia onnistumisen ja ilon hetkiä ja antoi mulle paljon enemmän, mitä olisin koskaan osannut arvata saavani. Ja suuri kiitos kuuluu siitä teille, lukijoille. Kiitos, kun ootte jaksaneet lukea niin uskollisesti mun postauksia, aina silloinkin kun edellisestä oli vierähtänyt luvattoman kauan aikaa. Kiitos, kun ootte jaksaneet kommentoida ja keskustella mun kanssa ja sanoneet minusta ja tästä blogista niin ihania asioita, että joka kerta niihin palatessa mulle tulee aivan hullun kiitollinen ja hyvä mieli. Kiitos, kun ootte olleet. 

Viime postauksesta on (jo tuttuun tapaan, heh :-D) vierähtänyt muutama tovi, joten voisin päivitellä teille vielä viimeiset kuulumiset täällä blogin puolella, ennen kuin jatkan elämää eteenpäin ilman blogia. Ensimmäinen yliopistovuosi taputeltiin mun osalta pakettiin pari viikkoa sitten ja olo on ensisyksyä ajatellen luottavainen. Opettajahaaveen toteutuminen lähestyy ja konkretisoituu joka päivä ja tää ensimmäinen vuosi toi varmuutta ja uskoa siihen, että oon oikeasti oikealla alalla ja minusta todella on opettajaksi. Koulun loputtua ehdin käymään viikon reissun kotikotona ennen kuin kesätyöt kutsuivat. Teki niin hyvää nähdä pitkästä aikaa perhettä ja nauttia heidän seurastaan ilman, että täytyi huolehtia koulujutuista tai juosta koko reissun ajan pää kolmantena jalkana hoitamassa asioita. Toki hommaa riitti kotona, koska lauantaina vietettiin veljen yojuhlat, mutta yhdessä tekemällä saatiin ihanat juhlat järkättyä. Niin paljon rakkaita ihmisiä ja ihania kohtaamisia piti tuo päivä sisällään. Juhlien jälkeen koitti arki ja nyt on jo toinen työviikko alkamassa. Vietän siis tämän kesän Joensuussa kesätöitä tehden ja myöhemmin elokuussa myös vähän lomaillen. Joensuukesä on ainaki toistaiseksi maistunut oikeen hyvältä, kiitos tänne jääneiden ystävien, ihan mahtavien säiden ja muutenkin aktiivisen elämän. Se aika, mikä on töiltä jäänyt, on mennyt pitkälti pihapeleissä, rannalla ja piknikeillä. Nautin, niin nautin. Loppukesästäkin on lisää uusia tuulia tulossa, kun muutan asumaan uuteen asuntoon ja saan kämppiksiksi mun neljä aivan ihanaa ja tärkeää ystävää. Täällä on siis kaikki hyvin. 

Toivon, että elämällä on tarjota mulle jatkossakin uusia, yhtä mahtavia, mahdollisuuksia ja kokemuksia. Vaikka olo on myös haikea ja on vaikeaa päästää irti näin tärkeästä asiasta, päällimmäisenä mulla on mielessä kiitollisuus ja onni siitä, mitä kaikkea hienoa oon saanut blogin kautta näiden vuosien aikana kokea. Tää on ollut niin arvokas ja tärkeä matka. Ajattelin, etten poistaisi tai piilottaisi tätä sivua teiltä ihan heti, vaikka kirjoittamiset olikin tässä, joten pääsette vielä hetken aikaa lueskelemaan vanhoja postauksia ja jakamaan halutessanne viimeiset kommentit mulle. Ootte ihan huippuja, toivon teille kaikkea hyvää ja ihanaa kesää! Vielä kerran, suuri kiitos. <3



ps. Jos haluat seurata mun elämää muualla somessa, niin instagramia (@sinitervamaki) päivitän melko aktiivisesti sekä kuvien että stoorien muodossa. :) 

Pienin askelin kohti haaveita

Mulla on paljon unelmia ja haaveita. Oon just se tyyppi, joka usein kulkee aivan omiin maailmoihinsa uppoutuneena kaduilla, koulun käytävillä tai kaupungin vilinässä, haaveilemassa. Se tyyppi, joka iltaisin ennen nukkumaanmenoa pistää silmät kiinni ja antaa itselleen luvan uppoutua jonnekin niin syvälle haaveiden maailmaan. Haaveet ja unelmat on mulle tosi tärkeitä. Viime keväänä jaoin teille tekstin siitä, miten yksi mun suurimmista haaveista toteutui. Olin aina kuvitellut, miten sitten isompana kirjottaisin kirjan ja niinhän siinä sitten kävi, että yksi kaunis päivä löysin itseni istumasta sängyn laidalta oma runokirja kädessä. Muistan vieläkin sen uskomattoman fiiliksen, mikä mulle tuli, kun tajusin, että olin oikeasti pystynyt siihen. Tänään haluan jakaa teille tarinan toisesta mun suuresta ja pitkäaikaisesta haaveesta, jota kohti etenen joka päivä, pienin askelin.

Niin kauan, kun vaan ikinä pystyn muistamaan, oon sanonut kaikille mun ympärillä oleville ihmisille, että minusta tulee isona opettaja. Toisinaan oon kertonut, että liikunnanopettaja on se mun juttu, joskus taas äidinkielenopettajan tai historianopettajan ammatti on houkutellut enemmän puoleensa. Aina se on kuitenkin joku opettaja ollut. Kun ala-asteella, yläasteella tai lukiossa kysyttiin, onko mulla suunnitelmia tulevaisuudelle tai kun udeltiin, mikä ammatti mua kiinostaisi eniten, vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Opettaja. Se minusta tulee. Peruskoulun lähestyessä loppuaan ja muiden tuskaillessa yhteishaun valintojen kanssa, ei mulla ollut mitään stressiä tai vaikeuksia valinnan kanssa. Tiesin, että mun täytyy mennä lukioon, jotta voin sitä kautta päästä opiskelemaan yliopistoon opettajaksi. Lukiotakin lähdin sillä asenteella läpi käymään, että opettaja minusta sitten joskus tulee. Niin olin tottunut koko elämäni hokemaan sekä itselleni että muille. En oikeastaan osannut kuvitella itseäni mihinkään muuhun ammattiin, näin vaan sen mielikuvan itsestäni opettajana. Se ei ollut edes mikään tietoinen päätös, vaan mulla on vaan aina ollut tunne, että opettajana oleminen on se mun juttu.

Kun abivuosi pyörähti käyntiin ja yhteishaut taas lähestyivät, mulle iski ensimmäistä kertaa todellinen paniikki siitä, mitä tuun mun tulevaisuuden kanssa tekemään. Yhtäkkiä se kaikki vaan konkretisoitui niin nopeasti ja tuli lähelle. Siinä vaiheessa se todellisuus iskeytyi vasten kasvoja. Olin kauhuissani, kun tajusin, että jos musta ei jostain syystä tuukkaan opettajaa, ei mulla oo mitään hajua, mitä sitten teen. Aloin epäilemään itseäni ja sitä, voisiko minusta oikeasti edes tulla opettajaa. Ymmärsin, että opettajan ammattiin kuuluu keskeisenä osana monia asioita, jotka mua pelottaa ja joissa joudun ihan täysin omalle epämukavuusalueelleni. Mielessä kävi moneen otteesen, että helpointa ois vaan miettiä joku toinen ammatti. Joku, jossa ei haittaa olla se ujo tyttö, joka ei nauti huomion keskipisteenä olemisesta.

Niin, se nimittäin oon ollut pienestä pitäen. Oon kyllä aina ollut sosiaalinen, iloinen ja reipas tyttö, mutta samaan aikaan, erityisesti pienenä, tosi ujo, enkä oo ikinä viihtynyt varsinkaan suurissa joukoissa huomion keskipisteenä. Pienenä, kun meille tuli vieraita, en viihtynyt olohuoneen keskellä esittelemässä leluja tai taitojani vaan hakeuduin mielummin jonnekkin syrjäisempään paikkaan tai äidin helmoihin. Ala-koulussa inhosin yli kaiken esitelmien pitämistä. Joulujuhlissa tai kevätjuhlissa en suostunut kertaakaan ottamaan roolia, jossa täytyy puhua yleisön edessä. Kavereiden ja perheen kesken olin eloisa ja varsin vauhdikas rämäpää, mutta esiintymistilanteet ja huomion keskipisteenä olo oli mulle melkein pahinta, mitä tiesin. Sama jatkui vielä yläkoulussakin. Jos tiedossa oli esitelmänpito luokan edessä, saatoin aamusta asti täristä ja voida huonosti, koska mua jännitti niin paljon. Kirjadiplomin jätin suorittamatta, koska en halunnut hakea siitä saatavaa palkintoa koko auditorion edestä kevätjuhlassa. Tukioppilaaksikaan en uskaltanut hakea, koska pienenä seiskaluokkalaisena jännitin niin paljon sitä haastattelua. Vielä lukiossakin esiintyminen tuntui mulle melkein ylitsepääsemättömältä. Jos oli pakko mennä luokan eteen, menin kyllä, mutta sitä edelsi usein huonosti nukuttuja öitä ja voimakkaita jännityksestä johtuvia fyysisiä ja psyykkisiä oireita. Äidinkielessä puheen pitäminen luokalle jännitti heti kurssin alkamisesta saakka niin paljon, että tuntui melkein mahdottomalta selvitä siitä. Ajattelin, että tekisin melkein mitä tahansa, jos vaan saisin jättää sen puheen pitämättä. Koin aina joutuessani yleisön eteen, kaikkien ihmisten katseiden kohteeksi, olevani jotenkin tosi haavoittuvaisessa ja epämukavassa tilassa ja pelko epäonnistumisesta nosti joka kerta päätänsä. Usein saatoin jättää jonkin oikeasti mukavalta vaikuttavan tapahtuman tai aktiviteetin välistä, jos niihin liittyi vähääkään yksin esilläoloa tai esiintymistä. Jännitys siis rajoitti mun elämää. Toisinan ihan liikaakin.

Ei siis ihme, että sinä eräänä päivänä, kun yhteishaut jo kolkuttelivat ovella, kävin melkoista kriisiä ja tunteiden sekamelskaa pääni sisällä. Ymmärsin, että opettajan työ tulee olemaan joka hetki sitä: esiintymistä, esillä oloa. Huomion keskipisteenä olemista. Yksin seisomista luokan edessä kaikkien niiden ihmisten katseiden kohteena. Ymmärsin, että joutuisin toistuvasti omalle epämukavuusalueelleni. En ollut varma, pystyisinkö siihen. Jaksaisinko sitä tunnista, päivästä ja vuodesta toiseen. Olisiko minusta sittenkään unelma-ammattiini, siihen, mistä olin jo pienestä naperosta saakka haaveillut. Mietin, olisinko ihan hullu, jos aivan tahallani työntäisin itseni siihen tilanteeseen, joka tuo eteeni pelkoa, epämukavuutta ja jatkuvaa jännittämistä. Mielessä pyöri ajatus luovuttamisesta. Pääsen paljon helpommalla, jos vain luovutan. Teen uuden suunnitelman tulevaisuudelle ja hautaan kokonaan ajatuksen tästä ammatista. Ja kyllä, olisin aivan varmasti päässyt niin paljon helpommalla, jos olisin näin tehnyt. Mutta samaan aikaan jokin pieni ääni sisälläni kysyi, haluanko oikeasti heittää pyyhkeen kehään, ennen kuin olen edes yrittänyt. Ja niimpä tein päätöksen opettajaksi hakemisesta. En halunnut joutua katumaan myöhemmin sitä, kun en koskaan edes yrittänyt.

Vuoden kuluttua tästä päätöksestä, olinkin tilanteessa, joka tuntui, ja toisinaan yhä edelleenkin tuntuu, hyvin epätodelliselta. Asiat oli järjestyneet niin hyvin, että olin päässyt lukion loputtua vuodeksi entiselle yläkoululleni koulunkäynnin ohjaajaksi sekä opettajien sijaiseksi. Tämä vuosi oli uskomattoman arvokas ja opettavainen kokemus. Se osoitti, että minusta todellakin on tähän ammattiin. Sain hurjasti lisää esiintymisvarmuutta ja itsevarmuutta olla katseiden kohteena, ihmisten huomion keskipisteenä. Sain työkavereiltani niin paljon ihanaa ja kannustavaa palautetta ja esimerkiksi ennen pääsykokeita juuri siihen hetkeen oikeat sanat: Sini, sää oot kyllä hakemassa niin oikealle alalle! Pääset aivan varmasti sisään, kunhan vain oot haastatteluissa oma itsesi. Lähes joka päivä tuossa työssä tuli vastaan tilanteita, joissa jouduin työntämään itseni epämukavuusalueelleni, mutta joka kerta se rohkeus ja itsensä ylittäminen myös palkittiin. Mukavuusalueeni lähti laajenemaan, eikä monet ennen jännitystä ja pelkoa herättäneet tilanteet tuntuneetkaan enään samalta. Totuin siihen, että kaksikymmentäviisi silmäparia katsoo mua ja kuuntelee, mitä mulla on sanottavana. Huomasin, että jopa nautin siitä, kun saan olla luokan edessä ja opettaa. Koin, että olin juuri oikeassa paikassa. 

Kesäkuussa saapui kouluilta tulokset. Olin yhtenä päivänä töissä ruokatauolla, kun mun sähköpostiin kilahti tieto kouluunpääsemisestä. En tiedä, oonko ikinä ollut niin innoissani, kun siinä hetkessä olin. Tuntui, että halkean siitä ilon ja onnen määrästä! Siihen hetkeen jotenkin tiivistyi kaikki se työ ja uurastus, erityisesti oman pääni kanssa, mitä olin joutunut tekemään, jotta olin päässyt edes siihen pisteeseen, että pystyin opettajaksi hakemaan. Toki olin myös konkreettisesti tehnyt paljon töitä kouluunpääsyn eteen muun muassa lukemalla pääsykokeisiin lukemattomat määrät tunteja ja valmistautumalla soveltuvuuskokeisiin huolellisesti. Tuntui niin helpottavalta ja hienolta kuulla, että se uurastus palkittiin. Mutta ennen kaikkea ajatus siitä, että olin tälläkin kertaa ylittäny itseni asiassa, joka on itselle todella merkittävä ja suuri, tuntui ihan hullun siistiltä ja uskomattomalta.

Kaikista hienoimmalta tuntui juuri se, kun ymmärsin, että tämänkin haaveen pystyn oikeasti saavuttamaan, kun vain itse uskon niin ja teen kovasti töitä sen eteen. Kun uskoin itseeni, pystyin kirjoittamaan ja julkaisemaan runokirjan. Kun päätin uskaltaa uskoa itseeni myös tässä asiassa, myös se palkittiin. Työ ei kuitenkaan loppunut siihen hetkeen, kun sain kuulla päässeeni kouluun. Kun koulu alkoi, toistuvat epämukavuusalueella vierailut tulivat hyvin tutuiksi esimerkiksi puheidenpidon ja puheviestintäkurssin esiintymisien, ruotsin suullisen esitelmän ja myöhemmin suullisen tentin ja muidenkin aineiden oppituntien lisääntyneiden esiintymistilanteiden ja esilläolon kautta. Vastaan on tullut paljon tilanteita, joista selvitäkseni oon joutunut tsemppaamaan itseäni ja tekemään valtavasti ajatustyötä oman mieleni kanssa. Kaikesta oon kuitenkin aina kiitettävästi selvinnyt ja tuntuu niin huikealta, kun huomaa sen edistyksen ja muutoksen, mitä minussa on viimeisen vuoden aikana tapahtunut. Esimerkiksi nyt meneillään olevassa harjoittelussa oon pystynyt nauttimaan opetustuokioiden pidosta, eikä jännitys ookkaan vienyt huomiota kaikelta. Nautin siitä, kun saan neuvoa oppilaita, kysellä ja kuunnella. Luokan eteen asteleminen yliopistollakaan ei tunnu enään maailmanlopulta ja pari viikkoa sitten olleella rippileirilläkin pystyin olemaan suhteellisen rennosti noin 50-henkisen yleisön edessä yksin lukien mikrofoniin kuvaelmatekstin tai heittäytymään näytelmissä, joita me isoset esitettiin riparilaisille. 

Uskon, että tuun aina olemaan sisältäni se vähän ujo tyttö, joka ei nauti esiintymisestä eikä tunne oloansa kotoisaksi huomion keskipisteenä ollessaan. Edelleenkin tulee hyvin useinkin tilanteita, kun tunnen itseni ujoksi tai mua alkaa yhtäkkiä ujostuttamaan tosi paljon. En oo ensimmäisenä kertomassa tarinoita ja juttuja suuressa porukassa (ellei se sitten oo aivan tuttu koko porukka) tai rientämässä innoissani pitämään esitelmiä yleisön eteen. Ujous on osa mua. Mutta tuntuu silti hurjan siistiltä, että ei mun tarvi tuudittautua siihen ajatukseen tai ainakaan miettiä, ettei minusta ois sen takia tekemään joitakin asioita tai toteuttamaan haaveitani. Ihminen pystyy monesti paljon suurempaan, kuin uskoisikaan. Ja siinäpä se onkin. Kun uskot itseesi, voit saavuttaa tavoitteesi, haaveesi. 

Minusta tulee opettaja. Pienin askelin oon sitä todeksi käyvää haavetta kohti menossa joka päivä. Ja uskon, että just minusta tulee hyvä opettaja. Oon vihdoin ymmärtänyt, että ei kaikkien opettajien tarvitsekaan nauttia täysin rinnoin esiintymisestä tai rakastaa heittäytymistä yleisön edessä. Toisilla ne omat vahvuudet on aivan jossain muualla ja silti nekin on aivan yhtä tärkeitä. Enää en näe, että ujous ois pelkästään taakka, edes opettajan ammatin kannalta. Joissakin tilanteissa se ehkä vaatii multa enemmän, kuin ihmisiltä, jotka osaa luonnostaan olla esillä rennosti ja rempseästi, mutta toisaalta koen, että on rohkeaa ja arvostettavaa, kun tekee asioita siitäkin huolimatta, että ne pelottaa ja jännittää. Sillon saa paljon onnistumisen kokemuksia ja tunteen siitä, että pystyy mihin vaan. Ei meitä oo sidottu mihinkään luonteenpiirteeseen tai ajatukseen itsestä. Me voidaan kehittää itseämme joka hetki ja tehdä asioita, jotka ylittää itsellemme asettamamme rajat. Tämä oli hyvä muistutus mulle itsellenikin siitä, että ikinä ei pitäisi luopua jostain haaveesta vaan sen takia, että ajattelee olevansa "vääränlainen" tai pelkää epäonnistuvansa. Annetaan itsellemme edes mahdollisuus. 

Usein kun me ollaan niin paljon enemmän, kuin uskotaankaan.

Ajatuksia kuluneesta syksystä

Tasan kolme kuukautta sitten painoin viimeksi julkaise-nappia täällä blogissa. Empä ois sillon arvannut, että seuraavaan kertaan menee näin pitkä aika, saatikka sitä, miten paljon asioita elämässä voi kolmen kuukauden aikana tapahtua. Ehkä tänään, viikonlopun ja vaikkapa mun synttäreiden kunniaksi, on vihdoin aika palata höpöttelemään kuulumisia ja viime kuukausien ajatuksia blogiin. 
Näihin kuukausiin, jotka oon täällä Joensuussa tähän mennessä viettänyt, on mahtunut niin paljon kaikkea, että saisin halutessani siitä aikaan tekstiä vähintään kymmenen eri postauksen verran, haha.

 Ehkä tärkeimpänä siitä kaikesta on kuitenkin se, että Joensuusta on tullut mulle oikeasti koti. En vois rehellisesti sanottuna kuvitellakkaan olevani tai asuvani tällä hetkellä missään muualla. Tänne on alkanut rakentumaan päivä päivältä vahvemmin se mun "oma elämä" ja vitsit, miten ihanalta se tuntuu. Oon kohdannut valtavan määrän uusia ihmisiä, joista useista oon saanut jo tosi hyviä ja rakkaita ystäviä, oon tutustunut (ja ihastunut) Joensuuhun kaupunkina ja käynyt vierailemassa monissa kauniissa paikoissa. Oon päässyt päivä kerrallaan enemmän kiinni yliopistoelämään ja selättänyt jo ensimmäiset tentit kunnialla, luonut yhessä kämppiksen kanssa meiän asunnosta aivan kodin, käynyt monta kertaa viikossa iltakylissä ja pitänyt sosiaalista elämää yllä enemmän ku varmaan koko viime vuoden aikana yhteensä (:D), pyöräillyt päivittäin ympäri Joensuun ruutukaava-aluetta ja samalla yrittänyt painaa päähän katujen nimiä, jotta vielä joskus oppisin pääsemään paikasta A paikkaan B ilman mapsia (suurimman osan mielestä tämä systeemi on yksinkertaisin ikinä, mutta näin suuntavaistottomana tämä uudessa kaupungissa suunnistaminen on tuottanut kyllä omat haasteensa..), päässyt tekemään asioita, joista nautin hulluna ja joita vähän etukäteen jännittelin, miten uudessa paikassa pääsen toteuttamaan. Sain esimerkiksi yheltä salibandyvuorolta vakituisen paikan ja oonpa päässy pihasäbääkin pelaamaan.

Kuitenki tää syksy on ollut myös melko haastava ja energiaasyövä, koska elämässä on tapahtunut yhtäaikaa niin paljon suuria muutoksia, jotka on mullistanu elämän toisinaan ihan päälaelleenkin, ja siihen päälle on tullut vielä huoleksi tutut sisäilmaongelmat ja joitakin terveyshuolia niin omasta takaa kun läheistenkin osalta. Sillon etukäteen, ennen muuttoa, mua jännittikin paljon se, kun tiesin, että ekat kuukaudet ei välttämättä oo niin helppoja ja murehdin sitä, jos jään kaikkien niiden asioiden kanssa yksin, eikä oo oikeastaan mitään tuttua ja turvallista, mihin tukeutua. Kaikki on kuitenki mennyt tämän osalta paremmin kun hyvin. <3 Oon saanut vahvan tukiverkon ystävistä täältä, mulla on ihana, rakas, sisko täällä samassa kaupungissa, enkä oo hetkeäkään joutunut kokemaan, että oisin jonkin asian kanssa ihan yksin. Niin nämä sisäilmaongelmat ku terveyshuoletkin on otettu tosissaan heti alusta alkaen, mulla on aina ollut olkapää, johon nojata ja kaikissa konkreettisissakin arjen askarruttavissa asioissa tai tilanteissa on aina saanut tarvittaessa neuvoja ja apua muilta ihmisiltä. Millon kämppikseltä, millon muilta ystäviltä, siskolta, äidiltä tai ihan tuntemattomiltakin ihmisiltä.

On turvallista olla, kun tietää, että on kaksi kotia, joissa molemmissa on hyvä ja turvallista olla. Toisessa kodissa on aina ne rakkaimmat ihmiset odottamassa, toisessa on iso osa koko tämän hetkistä elämää ja sen sisältöä. Sisällöstä puheen ollen, viime viikkoina on ollut kyllä ihan kunnon "ruuhkaviikot" elämässä. Jos yliopisto-opiskelu ei ihan vielä ensimmäisillä viikoilla hetkauttanut työmäärällään, niin kuluneiden parin viikon aikana se on kyllä tehnyt sen ihan toden teolla, huuhh. Tällä viikolla mun koulupäivät on saattanut kestää esimerkiksi aamukaheksasta iltaseittemään ja sen jälkeen jatkunut vielä itseopiskelun merkeissä koko loppuillan omalla kämpällä. Joskus usein tehtäviä on joutunu ahertamaan myös yömyöhään asti, jotta ehtii saada pakolliset jutut valmiiksi ennen deadlinea. Stressiä ja kiirettä on siis tulvinut viime aikoina ovista ja ikkunoista, mutta sitä jaksaa kyllä ahertaa sen voimalla, kun tietää, että ei oo enään oikeasti montaa viikkoa joululomaan ja ulkomaanreissuun! Lähetään siis 7-hengen tyttöporukan voimin ennen joulua Teneriffalle ja ootan sitä kun kuuta nousevaa. Erityisesti sen takia, että en oo käynyt vielä ikinä missään ulkomailla!

Tänään mun mieltä on piristänyt ihanat ihmiset, jotka on mua muistanut sekä runsain viestein, että konkreettisesti täällä paikan päällä ihanalla synttäribrunssilla ja lahjalla. Niin paljon rakkautta ja lämpöä oon saanut osakseni. <3 Voi että, musta vaan tuntuu jotenkin tosi hassulta ajatella, että minäkin oon nyt parikymppinen. Eikös se niin mee, että nyt on nuoruusvuodet ohi ja seuraavaks aletaanki sitte lähestymään jo uhkaavasti tulevia pyöreitä.. Heh, oiskohan siis ikäkriisin paikka? - Ikäkriisiä tai ei, aion ainakin tänään jättää kaikki kouluhommat ja stressaavat asiat sivuun ja nauttia tästä päivästä täysin rinnoin. Ehkä tää vanheneminen on kuitenkin aika mukavaa! Just nyt mulla on tosi hyvä fiilis ja kiitollinen olo elämästä. Paljon on tapahtunut elämässä ja moni asia muuttunutkin, mutta kaikesta on selvitty ja mukaan tarttunut paljon arvokkaita asioita ja rakkaita ihmisiä. En ikinä olis osannut ennustaa, mihin kaikkeen tämä syksy ja uudet kuviot mut vie. Vaikka välillä pieni koti-ikävä kaihertaa, varsinkin niinä hetkinä, kun kaikki ei sujukkaan niin kuin olis toivonut, on tänne sopeutuminen sujunu siis paremmin kun hyvin. Jopa niin hyvin, että voin sanoa oikeasti olevani rakastunut tähän paikkaan ja fiilikseen täällä. 

Ehkä näihin ajatuksiin on hyvä päättää pohdiskelut tällä kertaa ja toivoa, että seuraava ajatustuokio on vähän ennemmin kun kolmen kuukauden päästä. Vaikka ihan viikottain tai joskus päivittäinkin, onkin täällä asuessa käynyt mielessä, että voi miten kivaa olis kirjottaa pitkästä aikaa postausta blogiin ja tuoda sitä taas enemmän osaksi arkea, en kyllä edes muistanut, miten mukavaa ja ihanaa tämä kirjottaminen on! Saa nähdä, tuleeko tästä taas suurempi osa mun elämää, vai kuinka tää lähtee tästä jatkumaan.


Oispa hauska kuulla, vieläkö sinne on joku jäänyt mun blogia seurailemaan, vaikka näin pitkään olinkin poissa? 

Kohtaamisia

Muilla ihmisillä on ollut mun elämässä aina älyttömän suuri merkitys. Ihmissuhteet on mulle yhtiä elämän tärkeimpiä juttuja ja koen olevani tosi ihmisrakas tyyppi (hah, jos niin voi edes ihmisestä itsestään sanoa). Uusiin ihmisiin tutustuminen on ihanaa, samoin kuin omien ystävien, perheen ja muutenkin läheisten kanssa vietetty aika, mutta sen lisäksi ihmisten kohtaaminen merkitsee mulle paljon. Ihmisten, joita en tunne, mutta jotka kuitenkin kohtaan. Kadulla, työpaikalla, junamatkalla tai vaikka kaupan kassalla. 

Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että näillä kohtaamisilla on oikeasti yllättävänkin paljon väliä. Se, hymyileekö joku vastaantulija mulle tai puolestaan ärähtää kiukkuisesti, vaikuttaa mun fiilikseen paljon. Hymy saa omillekin kasvoille hymynkareen ja hyvän mielen koko loppupäiväksi. Ajatuksen siitä, miten ihania ihmisiä onkaan olemassa. Kiukkuinen tyyppi taas onnistuu pahimmassa tapauksessa pilaamaan fiiliksen täysin ja pyörii mielessä vielä tunteja myöhemminkin. Saatan myös ajatella näitä eri ihmisten kohtaamisia vielä paljon paljon myöhemminkin, kuukausienkin päästä. Jakaa kohtaamisiani läheisilleni ja säilyttää muistoissani.

Oon usein miettinyt, miten paljon me jokainen voidaankin loppupeleissä vaikuttaa omalla käytöksellämme siihen, millainen päivä toisella tänään on tai mahdollisesti jopa siihen, miten hän voi ihan kokonaisvaltaisesti. Meillä on valtaa ihan tuikituntemattomienkin tyyppien elämään. Ja siksi uskon, että täällä maapallolla ois vielä moninkertaisesti enemmän hyvyyttä ja onnea, jos jokainen meistä osaisi tai muistaisi olla lähtökohtaisesti ystävällinen ja lämmin kohtaamilleen ihmisille, kohdata jokaisen ihmisen samalta viivalta ja aidosti. Hymyillä ja tervehtiä. Olla tuomitsematta tai katsomatta kieroon, erityisestikään jos ja kun ei kohtaamaansa ihmistä edes tunne lainkaan. Koska jokaiselta meiltä löytyy se oma elämäntarinamme, tarina joka ei näy päällepäin tuntemattomille ihmisille. Niille, joita me päivittäin kohdataan. Ehkä se tyttö, joka seisoi bussipysäkillä vieressäsi ja välillä vilkaisi sinua ja ystävääsi ilottomasti suu mutrussa, ei ollutkaan ylimielinen ja kylmä ihminen, vaan vain yksinäinen ja surullinen ja kaipasi itsekin ystävää? Tai se kassatäti, joka vaikutti kireältä ja tylyltä, eikä edes hymyillyt ollenkaan, ehkä hänellä oli omassa elämässään tapahtunut jotain todella ikävää, eikä hänellä ollut voimia siinä tilanteessa enempään.

 Ikinä ei voi tietää vain pienen hetken kohdattuaan, mitä toinen käy läpi elämässään. Totta kai on helpompi vastata negatiiviseen käytökseen samalla mitalla tai kääntää ne automaattisesti hyökkäykseksi itseä vastaan ja toimia sen mukaisesti. Mutta miten suuri merkitys sillä voisi toiselle olla, jos et kuitenkaan torjuisi, vaan kohtaisit. Kiittäisit lämpimästi sitä kassatätiä ja hymyilisit bussipysäkin tytölle vilpittömästi. Jättäisit toisen huonon käytöksen omaan arvoonsa, mutta et koko ihmistä. Ehkä se olisi asia, mikä auttaisi häntä jaksamaan. Nostaisi vähän ylemmäksi sieltä kuilusta. Henkilökohtaisesti täytyy kyllä myöntää, että eihän se oo todellakaan helppoa toimia käytännössä, itse siinä tilanteessa, niin lempeästi ja ystävällisesti kuin haluaisi. Monesti sitä loukkaantuu ja ottaa itseensä toisen huonon tai ei-toivotun käytöksen, ylianalysoi ja kritisoi. Mutta haluaisin opetella kohtaamaan toisen inhimillisenä ihmisenä silloinkin, kun käytös ei ehkä ole niin ystävällistä, iloista ja lämmintä. Hymyillä, vaikka en saisi itse hymyä. Vastata tiuskaisuun asiallisesti ja viestiä omalla käytökselläni, että toinen on riittävä, sellaisenaankin. Koska vaikka ihmisten kohtaaminen merkitsee mullekin tosi paljon, jollekkin se yksikin kohtaaminen saattaa olla vielä jotain niin niin paljon enemmän. Just minä voin olla se, joka määrittää millaiseksi toisen päivä muodostuu.

Kohtaamiset on mun mielestä myös ihan jo siksi niin mielenkiintoisia ja tärkeitä, koska usein ne opettaa jotain uutta elämästä tai itsestä ja antaa tilaa oivalluksille. Ne avartaa maailmankuvaa ja kertoo kymmenien eri ihmisten tarinaa, joista mikään ei oo samanlainen. Nautin niin älyttömästi siitä, aika epäsuomalaisestakin käytöksestä, kun joku tuntematon ihminen alkaa juttelemaan mulle ja saadaan keskustelut aikaan. Tai edes hymyilee, tervehtii tai jollakin tavalla näyttää kohdanneensa. Toiset kohtaamiset jättää vaan hennon jäljen, joka ajan kuluessa haalenee, toiset syvemmän kuin uskoisikaan. Niin syvän, että se jälki kulkee mukana kenties koko loppuelämän ajan. Niin monia kohtaamisia oon sydämeeni elämäni varrella tallettanut ja niistä haluaisinkin jakaa tänään muutaman teidän kanssa. Nää ei ehkä oo niitä mun elämän syvällisimpiä ja tärkeimpiä kohtaamisia, mutta kuitenkin kohtaamisia, jotka on herättänyt mussa joitakin fiiliksiä ja saa edelleen hymyn kasvoille. Arkisia kohtaamisia, jotka jättivät kuitenkin jäljen muhun.

Matkustettiin isosiskon kanssa joskus ala-asteikäisinä ensimmäistä kertaa junalla, vieläpä ihan kahdestaan, ja päädyttiin muutaman mutkan kautta vahingossa väärään junaan. Oltiin tietenkin tosi peloissamme, kun ei tiedetty yhtään mihin ollaan päätymässä ja haahuiltiin vaan siellä käytävillä itku kurkussa. Tämä junan konduktööri osoittautui kuitenkin ihan mahtavaksi tyypiksi! Meidät löydettyään hän rauhoitteli meitä jutustelemalla mukavia, ohjasi vapaille paikoille istumaan, ei perinyt maksua tästä matkasta ollenkaan ja huolehti lähes kädestäpitäen, että päästään lopulta vaihtamaan oikeaan junaan. Ja niin vaan selvittiin lopulta määränpäähämme. Tää kohtaaminen painui pienten tyttöjen mieleen kyllä ihan tosissaan ja edelleenkin voisin vaan kiitellä tuota konnaria, miten ihanasti hän meitä kohteli. 


Istuttiin viime kesänä yhden kaupan pihalla pienellä ruohopläntillä viettämässä töissä ruokataukoa. Jossakin vaiheessa meidän viereen ajoi nuorimies firmansa autolla ja hyväntuulisena rupatteltiin siinä tovi, minkä jälkeen tämä tyyppi tarjosi meille vapaavalintaiset ja ilmaiset salaattiannokset firmansa piikkiin (Ihan siis onneksi laillisesti, sillon kun oli juhannus tulossa ja ruokaa oli jäänyt yli niin he päätti pistää ruokia hyötykäyttöön. :-D). Tästä jäi niin hyvä mieli ja hyvin iloisin mielin jatkettiin työpäivää! 


Oltiin viime keväänä mun ystävän kanssa Helsingissä bussipysäkillä ja yritettiin löytää oikeeta bussia, jotta ehdittäisiin ajoissa työhaastatteluun. Viereisellä penkillä istui toista bussia odottelemassa vanha mies, joka hetken meidän neuvonpitoa kuunneltuaan puuttui puheeseen ja ystävällisesti kertoi, millä bussilla päästään perille. Tämän jälkeen jäätiin vielä rupattelemaan mukavia aiheesta jos toisestakin ja meille jäi niin lämmin fiilis tästä juttutuokiosta. Vanhukset. <3


Shoppailin kesällä itäkeskuksessa ja olin kävelemässä kaupasta toiseen kun vastaantulevat nuorehko nainen ja hänen äitinsä pysäyttivät minut iloisesti ja kysyivät mistä oon ostanut mun päälläolevan mekon, kun heidän mukaansa se istuu mulle niin hyvin ja näyttää tosi nätiltä. Voin kertoa, että mun kasvoilla loisti leveä hymy mun jatkaessa matkaa, niin hyvä mieli tästä tuli! Kunpa itsekin rohkaistuisi kehumaan enemmän ihan ventovieraitakin tyyppejä ja jakamaan näin sitä hyvää ympärille.

Matkustin Joensuuhun soveltuvuuskokeisiin ja junamatka oli varsin puuduttava yksinään, kun nettikään ei toiminut, eikä tullut otettua edes mitään kirjaa mukaan. Meninkin sitten hyvissä ajoin odottelemaan ovelle omaa määränpäätäni ja pian mun viereen tuli seisoskelemaan toinen Joensuuhun jäävä matkustaja. En muista kumpi meistä teki "aloitteen", mutta pian me jo höpöteltiin tämän ihanan nuoren naisen kanssa kaikenlaista, eikä tylsä monentunnin toimeettomana istuskelu harmittanut enää ollenkaan. 


Siivosin kesällä yliopistolla aulaa, kun mun viereen käveli mummo, joka hymyili niin suloisesti sanoen  "Sinä oot jo nuorena alottanut työnteon, mukava nähdä!" Iloisesti vastasin hänelle ja jäätiinkin sitten pitkäksi aikaa juttelemaan yleisesti nuorista, hänen pojastaan, minun tulevasta ammatista ja monesta muustakin jutusta. Ja voi miten mun sydäntä lämmitti nähdä, miten iloiseksi tämä mummo tuli kun jäinkin juttelemaan hänen kanssaan ihan kunnolla, enkä vaan heti lähtenyt jatkamaan töitä! Koen, että saatiin molemmat siltä juttutuokiolta paljon. <3


Eräs ratikkamatka sai yllättävän mutta mukavan käänteen, kun meidän (mun ja ystävieni) viereen istui tosi sosiaalisen oloinen nuorimies, joka kysyi ensin kohteliaasti saako istuutua viereen ja alkoi sitten juttelemaan meidän kanssa. Mulle on niin jäänyt mieleen, kun hetken siinä juteltuamme hän kysyi oonko suomalainen vai tullut jostain muualta, koska olin kuulemma niin ulospäinsuuntautunut ja mulla oli semmonen "international hymy" :-D Lopuksi hän vielä toivotteli turvallista kotimatkaa ja pyysi meidän seurassa ollutta miespuolista henkilöä pitämään meistä hyvää huolta, kun oli jo melko ilta ja viikonlopun hulinat käynnissä. Niin symppis tapaus, ihanaa, että tuommosia tyyppejä on olemassa!

Yksi kesän mieleenpainuvin kohtaaminen oli mulle varmasti tämä. Kuljin siis joka aamu sillä samaisella bussilla töihin ja pistin merkille, että joka aamu pari pysäkkiä mun bussiinnousun jälkeen kyytiin tuli joku mun ikäluokkaa oleva tyttö, joka näytti jotenki etäisesti tutulta. Joka aamu minä istuin samalla paikalla ja joka aamu tämä tyttö istui omalla paikallaan, käytävän toisella puolella. Pikkuhiljaa alko tuntua, että se tyyppi on mulle jo ihan tuttu, kun joka aamu istuttiin siinä melkein vieretysten, kuitenkaan koskaan mitään puhumatta. Kunnes yhtenä päivänä tää tyyppi ilmestyy mun työpaikalle, minun uudeksi työpariksi! En voi vieläkään uskoa, mikä sattuma. Ja niin pääsin tutustumaan tähän tyttöön, Lottaan, joka muuten oli ja on aivan mahtityyppi. <3 

Innokas shoppailija kun oon, olin taas jonakin päivänä kiertelemässä kauppoja mun kaverin kanssa ja päätettiin poiketa yhteen pieneen vaateliikkeeseen. Aikamme siellä kierreltiin ja lopulta päädyttiin parin vaatekappaleen kanssa kassalle. Ja tää myyjä oli ihan huipputapaus! Pian hoksattiin että oltiin juteltu hänen kanssaan varmaan semmoset 15-20 minuuttia vähintään ja käyty siinä samalla läpi lyhyesti ja ytimekkäästi meidän kaikkien elämänkerrat tulevista ammateista unelmiin asti. :-D Hiukan erilainen shoppailureissu, mutta varsin piristävä ja ihana reissu olikin.

Saavuinpa kerran Helsinkiin junalla 3 ja puoli tuntia myöhässä ja kello oli yli kolme yöllä. Olin liikenteessä yksin ja koska en muutenkaan tykkää edes matkustaa yksin, voitte kuvitella, miten peloissani olin, kun mulle selvisi, että siihen aikaan ei kulje mun kämpälle busseja, ratikoita, ei mitään ja oon siellä asemalla aivan yksin vaan matkatavarat seuranani kaikkien muiden jo mentyä. Muutamia epämääräisen ja sekavan näköisiä henkilöitä vaelteli kyllä lähistöllä, mikä ei nyt varsinaisesti parantanut mun oloa.. Onneksi kohtasin tosi ystävällisen vr:n henkilökunnan jäsenen, joka antoi mulle taksikortin ja neuvoi tien lähimmälle taksille. Ja voi, se taksikuski oli niin mukava tapaus! Vaikka olosuhteet oli mitkä oli ja kellokin jo niin paljon, meillä luisti juttu hyvin ja oli mieltälämmittävää kuulla hänen sanovan että "ihanaa nähdä välillä hymyileviä asiakkaita". Tää kohtaaminen sai mulle tosi turvallisen olon, varsinkin kun ennen sitä haahuilin yksin siellä Helsingin yössä aivan rättiväsyneenä ja pelokkaana.


Muutama vuosi sitten istuin mun pikkuveljen kanssa suviseuroissa ulkona penkillä, kun meidän luokse juoksi pari mulle täysin tuntematonta nuorta tyttöä. Hetken he siinä kihertelivät, kunnes toinen huikkasi että "sulla on tosi ihana blogi!" ja sitten he pinkasivat taas juoksuun ja katosivat. Niin lyhyt ja nopea kohtaaminen, mutta kuitenkin merkityksellinen mulle, ja uskoisin, että myös näille tytöille. Niin ylpeiltä he näyttivät kun uskalsivat asiansa mulle sanoa. Tähän on pakko vielä lisätä, että en ois ikinä uskonut, miten paljon ihania ihmisiä kohtaan mun blogini kautta ja ansiosta! Niin monta hyvää ystävää oon tätä kautta saanut, niin paljon kauniita sanoja ja ajatuksia. Ja niitä kohtaamisia. <3


Musta tuntuu, että nyt kun pääsin oikein vauhtiin, voisin vaan luetella lisää ja lisää näitä kohtaamisia, mutta koska kello lähestyy jo puoltaayötä ja huomenna on aikainen herätys muuton takia, taitaa mun listaus olla hyvä lopettaa, ainakin tältä erää, tähän. Oon äärettömän kiitollinen siitä, miten paljon ihania ja voimaannuttavia kohtaamisia mun tielle onkaan sattunut mun elämäni aikana. Tässä oli vaan pieni murto-osa niistä, ja nekin kohtaamisia, jotka just nyt sattu nousemaan mun mieleen. Mutta yhtä kaikki, aion jatkossakin nauttia näistä kohtaamisista ihmisten kanssa täysin rinnoin ja haluan opetella kohtaamaan ihmisiä vielä enemmän ja paremmin ihan siinä kiireisessä arjessakin, edes pienin elein tai sanoin. Koska joskus niistä pienistä asioista voi syntyä lopulta jotain tosi suurta. 


 Mitkä kohtaamiset sulle on jäänyt kaikista eniten mieleen? Ois ihana kuulla, myös teidän ajatuksia tästä aiheesta!

Vielä hetkeksi jotain vanhaa uuden keskelle

Tuntuu niin käsittämättömältä, että mun Helsinkikesä on ohi! Taas. Tiistai-yönä me jätettiin Helsinki taaksemme ja tällä hetkellä istun pitkästä aikaa täällä kotikotona tietokoneen äärellä. Ja voi, ihanaa olla tässä, kirjottelemassa taas viikkojen tauon jälkeen ajatuksia ylös. Jakamassa ne teidän kanssa. Mun olo on vielä kovin haikea ja tyhjä tästä muutosta. Hyvästit on ollut mulle aina vaikeita, olipa sitten kyseessä ystävä, joka täytyy hyvästellä ja päästää satojen kilometrien päähän itsestä, lomakohde jossa oon hetken lomaillut tai kaupunki, jossa oon kesäni viettänyt. Ehtiihän tuossa kahdessakin kuukaudessa nimittäin kiintyä ja uppoutua aivan omalla tavallansa siihen uuteen ympäristöön, arkeen ja elämään. Hyppy tuolta Suomen suurimmasta kaupungista tänne pienen pieneen kuntaan tuntuu joka kerta tosi hassulta ja luo mulle tämän tyhjän olon. Missä on ne kaikki ihmiset, se hälinä ja elämää sykkivät kadut, ne kymmenet paikat, joiden väliltä arpoa tulevan päivän suunnitelmat, ne lukemattomat eri kahvilat, pienet putiikit ja kauppakeskukset, bussi- ja ratikkaliikenne, joka vie sinne minne vain keksiikään lähteä? Tuntuu tosi hämmentävältä, että mitään siitä ei ookkaan täällä. Kuin hyppäisi planeetalta toiselle, siltä musta toisinaan tuntuu.

Uskon kuitenkin, että vaikka just nyt tämä muutos tuntuu jopa hiukan shokeeraavalta ja kontrastiero on aika valtava näiden kahden paikan välillä, jo parin päivän päästä osaan alkaa nauttia enemmän siitä, mitä täällä on. Lapsuudenkoti, jonne on aina maailman turvallisinta ja ihaninta palata, hiljaisuus ja rauha. Luonto lähellä, joka puolella. Ystäviä ja perhe, joita kaipasin niin kovasti. Tuttu ja turvallinen paikka, tämän tunnen niin läpikotaisin, kuin omat taskuni. Lyhyet välimatkat, jotka pääsee pyörällä tai kävellen. Ei ylimääräistä vilinää ja hälinää, täällä pääsen oikeasti rauhoittumaan ja hengähtämään. Nauttimaan mun kotikunnasta vielä viimeiset viikot, ennen lopullista muuttoa pois kotikonnuilta.

Kun mietin mennyttä kesää, nousee mulle monenlaisia ajatuksia ja fiiliksiä mieleen. Eläessä näitä hetkiä uudelleen läpi, tunnen vahvasti helpotusta, haikeutta ja onnea. Kiitollisuuttakin. Kaikki ei mennyt etukäteen luotujen suunnitelmien ja odotusten mukaisesti ja arki oli paikoitellen hyvinkin väsyttävää ja rankkaa muun muassa suuren univelan, stressaavien työjuttujen ja jatkuvan sairastelun ja kropan oikuttelun takia. Helpottaa ajatella, että enään ei tarvitse stressata työasioista tai elää vuorokausirytmissä, joka ei vaan sopinut mulle ja mun kropalle ollenkaan. Kuitenkin mulle jäi päällimmäisenä mieleen kesästä ne lukuisat onnen hetket, uudet (sekä vanhat) ihanat ihmiset, Helsingin kauneus, kesän vapaus ja tunnelma ja kasvattavat ja vahvistavat kokemukset. Niistä saan olla oikeasti kiitollinen ja onnellinen. Kesän aikana olin myös usein ja paljon omalla epämukavuusalueellani eri tilanteissa, mikä sillon itse tilanteessa tietenkin verotti voimia ja aiheutti harmaita hiuksia, mutta näin jälkikäteen ajateltuna opetti ja kasvatti paljon. Vahvisti ja antoi repun täyteen uusia eväitä ja kokemuksia. Ne aioin kuljettaa mukanani syksyyn ja uusiin tuuliin. 

Uusista tuulista puheen ollen, jo parin viikon päästä mulla on muutto Joensuuhun edessä, kuukauden päästä mulla alkaa uusi koulu, jossa pääsen opiskelemaan vihdoin itselleni ammatin (varmasti rakkaan sellaisen) ja tämän muuton ja koulun myötä oikeastaan koko mun tähänastinen elämä kokee jonkinasteisen mullistuksen. Kun tietää, ettei enään muuta takaisin kotikotiin vaan asettuu sinne melkein 400 kilometrin päähän aloittamaan ihan täysin omaa elämää. Mulla on vielä niin paljon hoidettavaa ja tehtävää, ennen kuin voin asettua rauhassa Joensuuhun aloilleni ja aloittaa uuden arjen siellä, että tiedän, miten hyvää mulle tekee viettää pieni loma ennen sitä täällä kotona. Kotona, jossa on aina hyvä olla. <3 Vielä hetkeksi jotain vanhaa uuden keskelle. Ja sitten mieli avoimena ja reippaana eteenpäin. 

Mitähän kaikkea elämällä onkaan mulle tarjota?

Suuria uutisia

Hurjan paljon on ehtinyt taas tapahtua tässä viimeisten viikkojen aikana. On tapahtunut paljon pieniä asioita, mutta myös niitä suuria, jotka oikeasti määrittää pitkälti mun tulevaisuuden, tai ainakin seuraavat vuodet. Oon vaan pohdiskellut, miten paljon elämä voikaan muuttua ihan vaan viikossa tai parissa. Niin hassua ja hullua. Aivan kuin ois hypännyt yhtäkkiä omasta elämästä jonkun toisen saappaisiin. Uusi ympäristö, uusi työ, uusi koti, uusia ihmisiä, paljon kohtaamisia, täysin uudenlainen arki. Se rauhallinen ja maanläheinen arki, johon kuului tiiviisti pyörällä tai kävellen siirtyminen paikasta toiseen, pieni paikkakunta, josta tunsi lähes jokaisen ihmisen, vanhempien ja sisarusten kanssa asuminen omakotitalossa, jossa on koko elämänsä viettänyt (lukuunottamatta viime kesää) ja muutenkin pienet ja tiiviit piirit erittäin tutussa ympäristössä , on vaihtunut hektiseen elämään ja ihmisvilinään. Arkeen, jossa tulee kuljettua julkisilla joka päivä, oma perhe, suurinosa ystävistä ja koti on satojen kilometrien päässä ja kaikki on niin paljon suurempaa ja tuntemattomampaa. 

Viihdyn Helsingissä kuitenkin taas oikein hyvin, mutta tuntuu, etten oo ehtinyt asettua vielä kunnolla aloilleni. Nää ensimmäiset viikot on pitäneet sisällään niin paljon reissaamista, uuden opettelua sekä töissä että arjessa, uuteen rytmiin totuttelua, koulupaikan eteen työskentelyä, sairastelua oikeastaan koko tämän tähänastisen Helsingissä olon ajan ja aivan liian vähän unta ja lepoa. Ihan ilman suurempiakaan vastoinkäymisiä ei oo tää elo täällä lähtenyt käyntiin. Ollaan esimerkiksi jouduttu kokemaan tosi pelottava yöherätys, kun havahduttiin keskellä yötä huutoihin, että meiän kerrostalorakennuksessa palaa. Meiän asunto sijaitsee siis ihan ylimmässä kerroksessa, joten paniikki oli kyllä tosi suuri kun ei tiennyt, oliko koko talo jo ihan tulessa ja että miten päästään pelastautumaan. Neuvokkaan asukkaan ansiosta palo havaittiin kuitenkin tarpeeksi varhaisessa vaiheessa ja näin saatiin ajoissa taltutettua, niin ettei se ehtinyt leviämään joka puolelle. Ihmisille ei onneksi käynyt mitään ja talokin säilyi ehjänä, lukuunottamatta tätä asuntoa, jossa palo oli. Me selvittiin lopulta siis pelkällä (erittäin kovalla) säikähdyksellä, mutta siitä huolimatta tämä oli tosi pelottava ja pysäyttävä kokemus, joka taas osoitti, miten hauras elämä on. Aineksia oli todellakin paljon pahempaankin vahinkoon, mutta onneksi oli suojelusenkelit mukana ja kaikki on hyvin. <3 Nyt kun on saanut muutaman päivän lomailla, soveltuvuuskokeet on ohi ja muutenkin semmonen yleinen alkuhäslinki helpottanut, uskon ja toivon, että asiat alkaa pikkuhiljaa luistaa vieläkin paremmin ja pääsen ihan kunnolla kiinni tähän elämänrytmiin. Ja varsinkin nyt on valoisa mieli, koska seuraavina viikonloppuina on tulossa niin ihania juttuja. Ensviikonloppuna suuntaan Äänekoskelle suviseuroihin ja sitä seuraavana onkin jo mun veljen häät, joten jo tämän ajatuksen voimalla jaksaa hyvin käydä töissä ja selviytyä eteen tulevista arjen haasteista. Myös Helsingissä vietettäviä viikonloppuja odotan innolla, niitä kun on kertynyt nyt vasta yks kappale. Sieltä löytyy niin paljon tehtävää ja nähtävää, että ei käy kyllä ikinä aika pitkäksi!

Mutta sitten vähän, tai oikeastaan todella paljon, iloisempiin asioihin! En meinannut millään malttaa pitää tätä asiaa edes näin kauaa sisälläni, hah. Tässä se nyt tulee! Minä pääsin kouluun ja vieläpä just sinne, minne halusinkin!! Minusta tulee siis syksyllä joensuulainen ja pääsen opiskelemaan erityisopettajaksi (+ myös erityisluokanopettajaksi) ja luokanopettajaksi! Oon niinniinniin innoissani ja kiitollinen. Tuntuu erityisen hyvältä, koska tämän eteen tein niin valtavasti töitä ja käytin kaikki resurssit ja voimavarani, mitä vaan ikinä itestäni löysin, ja nyt sain sen palkinnon, mitä toivoinkin niin kovasti saavani. Hyvältä tuntuu myös, koska oon halunnut opettajaksi niin kauan kun vaan ikinä pystyn muistamaan ja vihdoin tästä haavesta on tulossa totta. Vaikka monesta muusta asiasta oon usein ollut epävarma ja vähän hukassa, oon jotenkin vaan aina tiennyt sydämessäni, että tää on mun juttu. Mun sisäinen palo tätä hommaa kohtaan on erittäin voimakas ja toivon, että semmosena se myös säilyy läpi koko mun elämän. Uskon, että mulla on paljon annettavaa tässä työssä, mutta että tuun myös saamaan itse tästä niin paljon. Tuntuu, ettei tätä asiaa osaa oikein vielä edes kunnolla sisäistää, mutta jo nyt mulla on semmonen kutina, että tää merkitsee jotain tosi suurta ja hienoa.

 Kaiken tämän innostuksen ja onnen lisäksi mua alko uutisen kuultuani nopeasti jännittää tosi paljon ja tuli vähän epäuskoinen olo. Onko musta oikeesti opettajaksi? Mitä jos en selviäkkään opinnoista tai jos en kotiudukkaan ollenkaan Joesuuhun? - Ihan normaali reaktio varmasti, kun kuitenkin on kyse niin suuresta ja elämäämullistavasta asiasta, mutta haluan yrittää nyt vaan nauttia täysillä tästä ihanasta uutisesta ja murehtia muita asioita sitten myöhemmin. Ja niin kuin oon niin monta kertaa aiemminkin sanonut, niin tuun varmasti selviämään kaikesta elämällä ihan vaan hetken kerrallaan, tässä hetkessä. Sillon ennen kesää mua jännitti, kun olin oikeestaan toista kertaa tilanteessa, etten tiennyt mitä kesän jälkeen tulee tapahtumaan. Mietitytti, mitä teen, jos koulupaikka ei aukea , koska mulla ei ollut mielessä mitään varasuunnitelmia. Pelotti, jos jäis vaan tyhjän päälle, eikä oikein kokis löytävänsä mistään sitä omaa paikkaa. Yritin ajatella kuitenkin, että ehkäpä ne asiat menee yhtä hyvin kuin viime kesänkin jälkeen, jollon mulla ei ollut myöskään hajuakaan siitä, mitä seuraavana vuonna tulee tapahtumaan, mutta kaikki menikin paremmin kuin hyvin. Ja niinhän siinä kävi. Taas kerran. Vaikka tiesin, että asiat kyllä järjestyy jotenkin, vaikka kouluun en pääsis, niin onhan tää hirmu helpottavaa tietää, minne mun tie vie kesän jälkeen. Sain vihdoin tietynlaisen suunnan tälle elämälle ja pääsen tekemään sitä juttua, minkä koen täysin omakseni. Kuinka siistiä.


Täällä ollaan siis erittäin hyvillä mielin valmiina kohtaamaan tulevat haasteet! Se on aina yhtä huikea tunne, kun saavuttaa jotain, mitä on jo pitkään halunnut. Miten sulla menee? 

Luottaen tulevaan

Juhlahumua ystävien yojuhlien merkeissä, kiivasta valmistautumista soveltuvuuskokeisiin (valmennus apuna), ystävän polttarit, muutto Helsinkiin, uuden työn aloittaminen, soveltuvuuskokeet Oulussa, soveltuvuuskokeet Joensuussa.. Viime viikot on ollut yhtiä kiireisempiä ajanjaksoja mun elämässä. Tekemistä, ajateltavaa ja valmisteltavaa on ollut niin muuton, uuden työpaikan kuin soveltuvuuskokeidenkin osalta paljon ja samaan aikaan oon halunnut viettää mahdollisimman paljon aikaa ystävien ja perheen kanssa vielä ennen muuttoa. Häslinkiä siis on riittänyt suuntaan jos toiseenkin.

Tänään matkasin Joensuun soveltuvuuskokeista kotikotiin Sieviin. Täällä vietän viikonlopun ennen paluuta Helsinkiin, ja syy tänne tuloon on se, että mun ihana ystävä menee huomenna naimisiin. Iiks! Niin hullua mutta samalla niin täydellistä ja ihanaa. Ja voi, tuntuupa niin älyttömän hyvältä, kun vihdoin ja oikeasti pitkästä aikaa ehdin vaan istua alas ja hengähtää hetken ilman, että täytyisi juosta mihinkään suuntaan. Tällä kertaa ei oo junaa, minne kiirehtiä, haastattelutilannetta, mitä etsiä, töitä, joihin valmistautua menemällä aikaisin nukkumaan (herätys on siis aina klo 4.30..), paikasta A siirtymistä paikkaan B tai muuta edellisviikkojen kaltaista hyvin aikataulutettua ohjelmaa. Ihanaa, niin ihanaa. Jotenkin nyt väsyttää pelkkä ajatuskin siitä, miten kiireisiä, stressintäyteisiä ja jännittäviä mun viime viikot on ollut! Olo on kyllä aika pitkälti sen mukainenkin: täällä istuu vähän reissussa rähjääntynyt, kunnon yöunien ja rentoutushetken tarpeessa oleva tyttö, johon flunssakin haluaa taas iskeä kyntensä. Eikä sinänsä mikään ihme, tää on nimittäin ihan normaali stressinpurkautumisreaktio mulle. Mutta mikä tärkeintä, nyt alkaa meno pikkuhiljaa rauhoittumaan ja pääsen kunnolla nauttimaan huomisesta tärkeästä päivästä ja sen jälkeen aloittelemaan rauhassa arkea tuolla Helsingissä. Etukäteen jännitti tosi paljon, kun tiesi, miten kiireisiä ja touhuntäyteisiä viikkoja mulle tulee eteen, mutta kunnialla selvisin kaikesta, mistä selvitä täytyi. Siitä siis on tosi hyvä fiilis!

Mitä näihin soveltuvuuskokeisiin tulee, eletään jännittäviä aikoja. Kaikki kokeet on nyt ohi ja enään mikään ei siis oo omissa käsissä. Kaikkeni annoin ja enää on haastattelijoiden aika tehdä päätöksensä! Muutaman viikon päästä mulle sitten selviää, kutsuuko Joensuu tai Oulu mua syksyllä kouluun vai jäänkö vielä toistaiseksi ilman koulupaikkaa. Pääsin siis tästä VAKAVA-vaiheen pääsykokeesta jatkoon, mikä tarkoittaa sitä, että selvisin toiseen ja samalla viimeiseen vaiheeseen eli tähän soveltuvuuskoevaiheeseen. Ja mua jännittää niin älyttömän paljon! Mulle olisi uskomattoman tärkeää päästä tähän kouluun, jossa pääsisin opiskelemaan omaa unelma-ammattiani ja toteuttamaan sitä sisäistä paloa, mikä mulla on jo vuosia ollut. Kuitenkin tiedostan sen, että sama tilanne on varmasti kaikilla muillakin soveltuvuuskoevaiheen hakijoilla ja jokainen haluaa aivan sydämensä pohjasta saakka tämän koulupaikan, jonka vaan harmittavan pieni osa meistä kaikista saa. Huolimatta siitä, vaikka soveltuvia hakijoita on vielä paljon paljon enemmän. Se, olenko mää yksi näistä onnekkaista, sen näkee sitten vähän myöhemmin. Toivon niin kovin että oisin. <3 

Kumma kyllä, kaikesta tästä jännityksestä, stressistä ja kiireestä huolimatta mun olo on aika harmoninen ja seesteinen tässä sängyllä istuskellessa. Luotan, että asiat menee, niin kuin niiden on tarkoitus mennä. Edessä saattaa olla vaikeita hetkiä ja suuria pettymyksiä, eikä todellisuus vastaa melkeinkään aina omia odotuksia, mutta kun vaan muistaisi, että kaikki on loppujen lopuksi senkin jälkeen vielä omissa käsissä ja ovet avoinna suuntaan jos toiseenkin. Ei ole pelkästään loppuja, on myös uuden alkuja. Haluan siis kulkea luottavaisin mielin kohti syksyä hetki kerrallaan ja nauttia siitä kaikesta, mitä mulla jo nyt on. Se, mitä tulevassa tapahtuu, sitä ei mun tarvitse vielä tietää. Kovasti vain toivon, että jotain hyvää ja tärkeää. Ja yhden asian tiedän ainakin varmaksi: kaikki järjestyy vielä parhain päin. Koska asioilla on tapana järjestyä, aina. Olipa se kliseistä tai ei, se on niin täysin totta. Luotetaan siihen tänäänkin.